Ehkä elossa oleminen tarkoittaakin sitä että metsästää hetkiä jotka kuolevat.
Ajatuksia tänään.
Olen ollut melkein koko päivän yksin. En edes etsinyt muiden seuraa, mutta kävin kuitenkin mummulassa. Joskus on hyvä olla ihan rauhassa. Juttelin hetken ystäväni kanssa netissä, mutta sitten lähdimme omille teillemme.
Pesin kolme koneellista pyykkiä, mutta en uskaltanut käyttää kuivaushuoneen lämpöpuhallinta.
Katsoin Amélien taas, tein vähän muistiinpanoja maailman liikkeestä. Huomasin juoneeni Pariisissa samaa samppanjaa, mitä Lucien tuo salaa Collignonin kustannuksella Lasimiehelle.
Kuvasin nuo linnut Rauman torilla viime vuonna yhtenä kirkkaana syyspäivänä, kun olin ollut töissä vasta n. kuukauden. Olin menossa kokoukseen, mutta olin lähtenyt liian aikaisin ja siksi minulla oli aikaa ottaa kuvia matkalla. Ne kiertelivät torin yllä mielestäni kauniisti, vaikka joku saattaisi sanoa että vaikutelma oli enemmänkin Hitchcockin Linnuista.
Olen viime aikoina ollut vähän yksinäinen, muutamaa valonpilkahdusta lukuunottamatta. Aika tasaantuu vääjäämättä, eikä sitä vastaan sovi kapinoida. Aikuistumiseksi sitä kai kutsutaan. Joku sanoi minulle joskus, että elämä alkaa vasta kun täyttää 20. Joskus kuitenkin tuntuu, että mun elämäni päättyi silloin. Tai sitten se ei tosiaan ole vielä alkanutkaan. Millä elämää mitataan?
Olen alkanut taas lukea, muutakin kuin kirjoja, jotka olen lukenut jo 100 kertaa. Viimeisinpänä Muriel Barberyn Siilin eleganssin, jossa myös tarkastellaan maailman liikettä. Kesken on lainakirja uusin Tove Janssonin elämänkerta Tee työtä, ja rakasta. Seuraavana vuorossa Pilvikartasto. Ehkä luen Vanki nimeltä Papillonin myös loppuun joskus.
Tiedättekö sen tunteen kun vesi liikuttaa hiljaa, on aikaa katsella ympärille ja on ihan hiljaista lukuunottamatta veden ääntä? Ihana hetki. Kaipaan kesää.